Päädyin tänäpen ystävän facebookkiin heittämän linkin kautta lukemaan tällaisen tekstin. Kirjoittaja on Marleena Lehtimaa, joka kävi tekemässä dokumenttiprojektia Nepalissa. Hän kertoo paikallisen asukkaan kanssa Kathmandussa vietetystä vuorokaudestaan jonka hän kirjoituksen otsikoinnin mukaan nimeää "elämänsä diipeimmäksi päiväksi". En ala koko tekstiä tähän referoimaan, mutta suosittelen sinulle todella tarttumaan linkkiin:
http://maltse.livejournal.com/54312.html
Täytyy sanoa, että työttömäksi jääminen Suomessa ei pelota minua enää läheskään niin paljon, kuin se vielä eilen pelotti. Vaikka jäisin työttömäksi on minulla kuitenkin kaikki ovet vielä auki. Osaan lukea, osaan kieliä ja kohta minulla on ammattikorkeakoulututkinto. Täällä saa opiskella ilmaiseksi ja kouluissa saa kaiken lisäksi vielä ilmaisen ruoan päivittäin. Niin pienestä meidän kielemme kuitenkin heltiää valitukseen ja vaikerrukseen.
Jos vertaan itseäni noihin Nepalin telttaslummien asukkeihin, olen lähestulkoon kuningatar ja minua alkaa hävettää ihan tosissaan. Miten minäkin joskus olen kironnut omia pieniä ongelmiani, joilla ei loppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Samaan aikaan, kun minä olen taistellut shoppailuhimojeni kanssa, on joku toinen maailman toisella puolen menettänyt järkensä nälästä. Maailmaa ei voi ymmärtää jos sitä ei näe. Milloin minä opin ihan oikeasti arvostamaan kaikkea sitä mitä olen saanut?
Jotkut tuttavani ovat ihmetelleet sitä miksi olen niin kovasti halunnut käydä Auschwitz-Birkenau -leirissä vierailulla. Sehän on niin kamala paikka. Mutta kun hyvät ihmiset, silmät sulkemalla ette näe mitään. Jos et koskaan järkytä itseäsi tai et kohtaa elämässäsi mitään kamalaa, onko se todellista elämää? Erilaisia ihmisiä ja paikkoja kohtaamalla olen kasvanut niin valtavasti ihmisenä, mutta siltikin olen vielä silloin tällöin ihan todellinen idiootti. Älä pelkää maailmaa vaan anna sille mahdollisuus näyttää millaista on todellisuus. Miten silmittömän typerää on oikeasti arvostella jotakuta toista vain erilaisuuden vuoksi.
Yritän aina muistaa kiittää toisia ihmisiä kaikesta pienestäkin, jota saan osakseni. Niin monta kertaa olen miettinyt myös sitä miten pieni ja mitätön kiitoskin on tokaistuna. Miten minä voisin osoittaa kunnioitusta ja kiitosta teoillani on asia ihan erikseen. Yritetäänhän hyvät ihmiset olla iloisia ja tyytyväisiä vessoista, suihkuista ja puhtaasta vedestä. Älä ylenkatso ketään, sillä tasan eivät käy onnen lahjat. Meillä täällä Suomessa saa liikkua kadulla turvallisesti niin valoisaan kuin pimeäänkin aikaan ja jokaiselle on annettu samat mahdollisuudet tehdä elämäsi sellaiseksi, kuin tekosi ja intohimosi sen muovaavat. Kaikilla ei sitä turvaa ja vapautta ole, vaikka haluja riittäisi.
Saimme myös viime viikolla suru-uutisia Somaliasta. Mieheni hyvä ystävä yliopistosta sai surmansa keskiviikkona, kun tunnistamaton ryhmä pysäytti hänet työmatkalla, ampuivat kuoliaaksi ja jättivät siihen. Mieheni luonnehti edesmennyttä ystäväänsä ystävällisimmäksi tuntemakseen mieheksi, joka hymyili aina täysin hampain. Surmatyön syy on edelleen tuntematon. Tätä tapahtuu maailmalla jatkuvasti. Hyvät ihmiset kärsivät ja pahat pääsevät pälkähästä. Totesipa miehenikin, että kuollut hänkin varmaan tähän mennessä olisi jos olisi kotimaahansa jäänyt. Suututtaa aina vain enemmän tietämättömät, jotka heittelevät näitä "viisauksia", että mamut tulevat tänne vain loisimaan ja pummimaan. Hyvät hyssykät, kun kaikkialla ei ole tätä kultaa ja kimallusta, kuin meillä täällä.
Hyvä kanssakulkija; näe, kuule, avaa silmäsi ja opi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti